Elämäni moninaiset tapahtumat ovat saaneet minut käymään läpi monia ja kiinnostumaan monista tunnetiloista. Näin varsinkin viime vuosina: luettavina ovat olleet monet sielunhoidolliset ja terapeuttiset kirjat vuoroin mm. Salme Blomsterilta, Tommy Hellsteniltä ja Seppo Jokiselta.

 

Varsinkin vammaisena eläminen, avun tarve ja sen mukanaan tuomat kokemukset sekä myöhempi avioero saivat minut miettimään säälin olemusta. Masennus sekä erittäin raskas ja vaikea ihmissuhde taas ajoi itsesäälin syövereihin. Tietenkin tunnetilat myös sekottuivat. Tarvitsin tutkailla näitä tunteita, jotta saisin jotain logiikkaa kokemuksiini…vaikka eiväthän tunteet sinänsä ole ollenkaan loogisia…mutta tämä oli minun tapani työstää asioita.

 

Päädyin toteamaan, että (parhaimmillaan) sääli ei ole sairautta, mutta (pahimmillaan) itsesääli on.

 

Avaan vähän ajatuksenjuoksuani: Negatiivisin sääli on mielestäni ylenkatsetta, itsensä korottamista toisen kustannuksella ja surkuttelulla. Säälijä kokee, että säälittävän osalta kaikki on jo menetetty ja ikään kuin antaa itselleen oikeuden sääliä. Se ei johda mihinkään, ei tarjoa mitään kehittävää.

 

Myönteisimmillään sääli on myötätuntoa, ja tarvittaessa se "potkii" eteenpäin. Tämän säälin puitteissa on varmaan syntynyt sanonta "ojentaa auttavan kätensä". Myötätunnon synonyymi onkin sympatia, joka tarkoittaa "kanssatuntemista" (Wikipedian mukaan).

Empatia taas on sympatian tapaan myötätuntoa, mutta se tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen tunteita, ts. toisen sisällistä ymmärtämistä (edelleen Wikipedian mukaan). Empatia on harvinainen ominaisuus ja hieno lahja, ja mielestäni sen tuntemiseen tarvitaan usein omakohtainen kokemus ko. asiasta.

 

Itsesäälistä onkin sitten vaikeampi löytää mitään positiivista. Paitsi: kun se on hetkellistä, itsesääli voi jopa auttaa meitä suuntautumaan eteenpäin, löytämään sen pienen, tarvittavan energiapisaran. Joskus on ihan pakko sääliä itseään!

Jos itsesäälissä jää pidempään rypemään, vaarana on, että se hiljalleen muuttuu katkeruudeksi. Se lamauttaa, ja ajakset pyörivät samaa kehää. Se vie voimat. Ja sitten tulee viha. Josta hiljalleen, lopulta, päästäänkin anteeksiantoon…

Että tälläistä pohdintaa ja keittiöpsykolointia vuosien varrelta. Mikäs tunne seuraavaksi…