Ja alavilla mailla hallan vaara...

En muistanutkaan, miten stressaavaa, hösellyttävää, epämääräistä ja kylmää (kun tyhjässä asunnossa ei lämmitä vielä muu kuin kahvi) muuttotouhu voi olla. Välillä tekisi mieli purkaa turhautumistaan tyhjään laatikkoon kuten Tuikku tuossa oheisessa sumuisen epätarkassa ja tärähtäneessä kännykkäkuvassa - joka muuten hyvin kuvaa tämän hetkistä olotilaani...

Mutta ehkä, kenties, toivottavasti kaikki on suurin piirtein paikoillaan ensi viikonloppuna, ja saan tarjota ekat vieraskahvit :)

Tunsin itseni melkein uudestisyntyneeksi, kun avasin uuden kotini vereksen oven lähes käyttämättömillä avaimilla
ja join mukillisen uudenkarhean keittimen tuottamaa tuoretta kahvia uutuuttaankiiltävällä lattialla.

Nyt puuttuu vain vanhat huonekalut :)

Viikon päästä saan avaimet uuteen kotiini. Onhan sitä jo odotettukin. Paljon - liian paljon, sanoo kukkaro - on jo ostettu, mutta monta asiaa täytyy vielä hankkia. Tulevina päivinä ja viikkoina niistä taatusti enemmän.

Tänään tutkin jälleen kerran tulevan kotikontuni kulmia - onhan ne toki jo entuudestaan aikamoisen tuttuja - ja tietenkin esteettömyyttä silmäillen. Tässä lähikadunkulmani, eräänlainen "tappokulma" tämäkin. Aikas mahdoton yhtälö mm. sähkärille.

Tämäkin kulma on kyllä kaupungilla "työn alla", mutta pieni muistutus lienee aiheellinen, jottei asia vain jää hamaan tulevaisuuteen roikkumaan.

Tällä viikolla tuli vammautumisestani kuluneeksi 15 vuotta. Tunteet ovat sinkoilleet laidasta laitaan. Välillä olen etsinyt munaa ja kanaa, välillä - siltä tuntuu - munakokkelia ja pakastebroileria.

Minulla on siis pikkuaivokasvainleikkauksen jälkitilana ollut ataksia seuranani nämä vuodet. Ataksiaan taas liittyy - muna vai kana? - pikkuaivojen atrofia eli "surkastuminen, kuihtuminen, surkastuneisuus, kuihtuneisuus". Toivottavasti aivoni eivät koskaan kuitenkaan näytä noilta Homerin aivoilta...

Siis olen rypenyt itsesäälissä tämän viikon. Mutta en jää siihen makaamaan, uskon itseäni :)

Työkyvyttömyyseläkkeellä olossa on se(kin) hassu juttu, ettei rajaa "työn" ja vapaa-ajan välillä ole. Kun työssäkäyjä tavis saa heittää vapaalle töitten päätteeksi - olkoon se sitten arki-ilta, viikonloppu tai loma, niin tällainen erikoinen sitten rimpuilee rajanvedon kanssa. Ja mikä on "työtä" ja mikä muuta? Milloin lepo on ansaittua? Entäs ne sata pientä asiaa?

Tänään haahuiltuani asiasta toiseen ja kolmanteen, päätin jälleen kerran, ettei näin voi jatkua. Nine to Five sen täytyy olla, arkisin. Kroppakin - pää, niska, selkä - on alkanut heittää pyyhkeen kehään, joten uskottava on. Taas. Siis täällä - vapaalla.

Nyt vaan on se aika vuodesta. Että kaikki on hankalaa. Että joka paikasta on myöhässä. Että ensimmäiset minuutit perille saapuessa kuluu hengityksen ja puheen tasaamiseen.

Vahingosta - viime talvesta - viisastuneena ostin männä viikolla moiset vekottimet. (Ai mitäkö silloin tapahtui? Potkuttelin potkupyörälläni [härvelilläni] pihasta ulos ja huomasin, että nastat silloisista liukuesteistäni jäi hankeen, mutta minä jatkoin matkaa. Tosin vain hetken, sillä pelkät kumit kengissäni pito oli pakkasen puolella.) Eikä jalka sudi enää! Suosittelen: kyllä pysyy (pystyssä ja piikit jaloissa)!

Siis tää on nyt tätä. Mutta, mutta, onneksi kaikki on ohimenevää. Kohta on taas ihan muut jutut.

Mitenkähän kauan tämä pienoisjääkausi kestää? Siitä on kohta kuukausi, kun olin muilla (lämpimämmillä) mailla, ja jo silloin oli hyytävän kylmää palatessa. Itse asiassa mielestäni mittari on pysytellyt -10 asteen kylmemmällä puolella jo joulukuun puolesta välistä. Pätkiikö muistiyhteys, sekin?

Tämä täti-immeinen on muistellut murkkuiän talvia ja sitä, miten silloin ei pikkupakkanen haitannut, vaan parinkymmenen asteen pakkasessa ajeltiin pyörällä, punakorvaisena tosin. Ja kuitenkin näiden nykylapsosten pukeutumista täytyy aina ihmetellä ja napista, että "sittenpähän tietävät vanhoina"...(Silloin vaan ei ollut kylmä. Äkkiäpä (!) asiat unohtuu.)
Nyt uhkaa muuttua jääpatsaaksi muutaman minuutin jälkeen, hrrr.

Toisaalta nyt on oikein "luvan kanssa" voinut unelmoida lämpimästä. Ja plärätä matkaoppaita. Tai oikeastaan haaveilla kevään tulosta, heräämisen tuoksusta ja lempeistä tuulosista. Keltaisesta, tietysti. Tulppaaneja unohtamatta.

...ja vähän edellistäkin. Nopeasti se kieltämättä meni, kiihtyi vaan loppua kohti. Taidan olla siinä iässä.

Siis tiedän, että vuodenvaihde tuli ja meni aikoja sitten. Nyt vain on menossa se mielestäni turhaakin turhempi (hukka)kuukausi, joten on aikaa palata hetkeksi menneeseen. Niin, olen edelleen - jos ei entistä vahvemmin - sitä mieltä, että voisimme hyvin harpata aloittamaan vuoden huhtikuusta. Täytynee kai kuitenkin tyytyä helmikuuhun. Josko tuo pakkaspoika jo silloin alkaisi vähän lomailla...

Ai, mitä jäi vuodesta 2009 Annan henkilökohtaiseen historiikkiin? Killen tulo taloon tammikuussa, Venetsian matka keväällä, nilkan murtuma ja tyyylsät viikot kipsissä kesällä, pojan rippijuhlat helteessä ja salamannopeat syyskuukaudet. Aika läpihuutojuttu siis?

Näin vuoden alussahan uhkumme tarmoa ja teemme paljon (tyhjiä) lupauksia. Näin myös minä: entinen lukutoukka on viime vuosina keskittynyt vain päivän Savon Sanomiin ja muihin lyhytaikaisiin julkaisuihin. Siispä yritän tänä vuonna parantaa (pahan) tapani ja lukea ainakin yhden kirjan kuukaudessa. Mutta mitä - antakaa vinkkejä, hyvät immeiset?!

P.S. Joskus pitää tehdä jotain odottamatonta ja yllättää (itsensäkin).

muttscomics.com

www.freeimages.co.uk

On ollut kovin vaihtelevaa: välillä aurinkoa ja välillä rakeita, räntää ja vettä. Mutta ennen kaikkea tuulista: puuskia, jotka melkein vievät mennessään ja silloin tällöin ihan myrsky(i)sääkin. Ulos on lämpimän alkusyksyn innoittamana lähtenyt kerrassaan alipukeutuneena (pitää varmaan teipata hanskat ulko-oven sisäpuolelle, että ne muistaa lähtiessään laittaa kätösiinsä). Mutta on ollut palkitsevaa istahtaa juomaan litroittain lämmintä kahvia kotiin palattuaan.

Tuntuu, että ajatukset ja tuntemukset ovat olleet myös tuulen riepoteltavina muutaman viikon. Viime viikolla kaikki synkeät mietteet ja pohdinnat pamahtivat päälle. En mielestäni (en ainakaan tunnusta) ole hirveästi miettinyt, miksi JUURI MINULLE kävi näin: vammauduin. Sen sijaan nyt (tässä pitää kyllä sanoa vihdoin) nousi kiukku, miksi JUURI TÄLLÄ KERTAA kävi näin. (Vai olisikohan lopultakin kyse samasta asiasta eri tavoin ilmaistuna?)
Törmään jatkuvasti (siltä tuntuu) netissä vastaaviin (lue: sama kasvain samassa paikassa) jenkki-tapauksiin, jotka ovat olleet ihan ”läpihuutojuttuja” mennen tullen. Ja life goes on ennallaan. Plääh!

Tällä viikolla olen taas palannut ruotuun, ja yrittänyt kääntää katseen taas vain tulevaan (ja tähän hetkeen, sanoisi tähän joku viisas). Ja ajatella vähän myönteisemmin. Kun tälle olemiselle ei nyt vaan mitään vaihtoehtoja ole J

P.S. Nautitaan väreistä, kun niitä nyt vielä on!
P.S.2. Jee: alt=title, mä hokasin sen!

MUKAVAA JA AURINKOISTA VIIKONLOPPUA!

Edit: Miksi kuvien alt-toiminto ei pelitä? Miksi linkit ei toimi? Miksi jarruvaijeri katkesi juuri viikonlopuksi? Miksi perjantaina pitäisi siivota?
Taitaapi riittää huonoon onneen, että orava juoksee tien yli nenän edestä, ei siihen mustaa kissaa tarvita :)