Meille etävanhemmille nämä sunnuntai-illat ovat kovia paikkoja. Minulla lapsi katoaa silloin junaan ja aloittaa matkansa kohti toista kotiaan isänsä luona. Silloin siis toteutuu se pieni kuolema. Mutta onneksi kukaan ei oikeasti kuole; onneksi ikävä menee nopeammin ohi kuin suru. Pianhan me taas nähdään!

 

Ehkä lapsi katsoessaan minuun

näkee sen lapsen joka

joskus olin.

Ja on kuin olisin jotain

saanut anteeksi.

Risto Rasa (teoksesta Kiitos elämästä, toim. Helena Anhava)

 

Koko viikonlopun on päässäni soinut tämä kappale.

Ehkä paljolti sen takia, että perjantaina luin, että eräässä seurakunnassa alkaa luentosarja "Nykyajan teologian suuria kysymyksiä" ja maanantaina luennoidaan mm. Jumalan olemassaolon todistettavuudesta. Vaikka kantani tiedän, niin mielenkiinnolla menen.

 

P.S. Vaikka edellinen postaukseni oli niin syksyvastainen, tänään "palvoin" syksyä, sillä se näyttäytyi sellaisena kuin se parhaimmillaan on: kuiva, aurinkoisen kirpeä ja värikäs.