Yritän monissa asioissa olla kuvaannollisesti hakkaamatta päätäni seinään liian monta kertaa. Tänään kuitenkin konkreettisesti hakkasin päätäni lattiaan. Tosin vain kerran, mutta sekin riitti. Kyllä silmäkulmasta voikin tulla paljon verta! Arpihan siitä tärskystä taas tulee, mutta onneksi hautautuu sievästi kulmakarvojen alle. Yhtään lisäkuprua ei tähän päähän nimittäin enää kaivata!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tilanne syntyi, kun ryömin lonkkaleikkauksesta toipuvan äitini sängyn alle ottamaan sinne tippuneita tavaroita. Tyhmästä päästä kirjaimellisesti kärsi koko kroppa, eli ataksia teki homman veriseksi…

 

Tuon tapahtuman seurauksena mieleeni tuli tämä biisi, täysin järjettömästi siis:

 

 

Oma Bloody Sundayni ei siis mitenkään liity tähän todelliseen murhenäytelmään.

 

P.S. …Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?...

Lueskelin eilen blogeja ja törmäsin ikävään.Lapsena minulla oli usein käsittämätön ikävä, joka ei liittynyt mihinkään konkreettiseen. Siispä Maijasen biisi ilmestyessään sai minut kyselemään, eikö kaikilla olekaan näin – tai päinvastoin: olenko minä ainoa, joka ei tätä tunnetta osaa käsitellä. Juttu vaan oli niin tuttu.

…Onko sulla koskaan ikävä tullut vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?...

Myöhemmin olen ajatellut, että se oli ikävää loputonta, ääretöntä rakkautta kohtaan. Taivasikävää kenties.