Pyhien ajankuluksi olemme pojan kanssa katselleet videolta muutamia elokuvia, joista ehdottomasti mieleenpainuvin oli Rottatouille.

Vaikka se olikin disneymäisen sokerinen, se oli myös näppärän hauska. Ja ehdottoman mietityttävä asia oli pikku-kokin intohimo ruuanlaittoon. Seurasin melkein kateellisena tuon tunteen voimaa…Se on nimittäin jäänyt kovasti taka-alalle nykyisin.

Aikoinaan itsekin suhtaudun työhöni antaumuksella, ja kenties jopa tuolla samalla intohimolla. Töihin oli mukava mennä, viihdyin siellä ja sain jotain aikaiseksikin. Tunsin olevani hyödyllinen. Nyt työkyvyttömyyseläkkeellä – vaikka useiden asioiden summana tunnenkin olevani onnellinen – kaipaan tuota samaa tunnetta. Vaikka päiväni ovatkin useimmiten täynnä miellyttäviä asioita (kuten liikunta, lukeminen, musiikki ja tietotekniikka), mikään asia (harrastus?) ei kohoa ylitse muiden. Kuntoutuminenkaan ei enää ole "kokopäivätyötä".

Tunnen, että tukihenkilönä olisin toiminut samalla tunteen palolla kuin työssäkin. Valitettavasti en koskaan ole erityisen paljon toiminut sillä saralla, ja nyt koen jo aika tavalla vieraantuneeni varsinkin sairastumisen alkuajan tunnelmista.  Vapaaehtoistyö olisi aika varmasti minun juttuni – mutta millainen? Vapaaehtoisia avustajia etsitään aika usein – mutta ei avustajaa, joka tarvitsisi itsekin avustajaa…J

Etsintä siis jatkuu – ehkä kissan itse täytyy nostaa se häntä...nöyränä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />