Muistan yhä, miten kauniina kesäaamuna 1980-luvun alussa perheen voimin ja ulkopuolisen avun turvin (=kouluaikainen ystäväni, jonka kanssa ihmettelimme wanhan kirjoituksen koukeroita sekä nimimuunnoksia ja yritimme saada tolkkua tekstistä kouluruotsin avulla) marssimme erään pienen kirkonkylän kirkkoherranvirastoon luomaan tuntumaa sukumme lähihistoriaan. Isäni tutkimus vei kokonaan, minä olen tyytynyt lähinnä statistin osaan. Sen verran olen kuitenkin matkassa pysynyt, että mm. tämä on aika tuttu paikka.

"Viime vuosina sukututkimuksen harrastaminen on voimakkaasti lisääntynyt suurten ikäluokkien kiinnostuessa asiasta. Aikaisemmin sukututkimusta pidettiin eläkeläisten harrastuksena, nyt mukaan tulee yhä nuorempia ikäpolvia."(Wikipedia)
Itse kullakin taitaa olla omat motiivinsa sukunsa tutkimiseen. Jos vaikka se aatelinen tupsahtaisi eteen – usein kyllä paljon varmemmin eteen hypähtää enemmän tai vähemmän rikollisia sukulaisia ja PALJON tavallisia kulkijoita.
Tunnustan, että tällaisena yksityiskohtiin takertujana ja periksiantamattomana jääräpäänä sukututkimus on lopulta tarjonnut monta "heurekaa". Jos Agatha Christie kolahtaa, suosittelen J

P.S. Eikun paras. Poikani joukkue oli voitokas viikonloppuna ikäluokkansa jalkapalloturnauksessa. Kyllä äiti on ylpeä!