Vihdoin se on täällä, ja kävin sen eilen katsomassa. Siis Perhonen lasikuvussa –elokuva. Elokuvan tarina lyhyesti: " Jean-Dominique Bauby (s. 1952) oli Ranskan Ellen päätoimittaja, jonka elämä muuttui kertarysäyksellä joulukuussa 1995, kun hän sai aivoinfarktin kesken automatkan. Koomasta herättyään Bauby oli yhtä järjissään kuin aina ennenkin, mutta puhekyvytön, ja vasenta silmäluomeaan lukuunottamatta täysin halvaantunut (ns. locked-in –syndrooma). Terävä-älyisen, mutta oman liikkumattoman ruumiinsa vangiksi jääneen miehen oli opeteltava uusi tapa kommunikoida silmäluomeaan räpyttämällä. Tällä äärimmäisen vaivalloisella ja aikaavievällä tavalla, kirjain kirjaimelta, Bauby saneli omista kokemuksistaan kertovan koskettavan romaanin nimeltä Perhonen lasikuvussa, jonka Julian Schnabel on sovittanut elokuvamuotoon." (Päivi Kärkkäinen, FilmiFin)
Tuttuja juttuja ja tunteita, vaikka tilanteeni olikin toinen.
Alussa minäkin kävin läpi asioita kirjain kirjaimelta. Sitten, melkein heti, sain ulos puhetta, mutta sen ymmärrettävyys oli yleensä pakkasen puolella (ja sitä paitsi, savolaisena annoin vastuun kuulijalle…J). Elokuvassa tuntui kumman tutuilta päähenkilön ajatukset tai jopa protestit, kun keskustelun toinen osapuoli kommunikoi väärin tai oletti liikaa päähenkilön puolesta; minäkin muistan hyvin tunteen, kun puhetta (jatkuvasti) tulkitaan virheellisesti (jopa hassusti) ja laitetaan sanojan suuhun ihan vääriä sanoja. Siihen myös valitettavasti turtuu, ja silloin antaa toisen puhua omasta puolesta mitä vaan (varsinkin, jos on kyse jostain vähäpätöisestä "hyvää päivää, kirvesvartta" –asiasta). Ja alkaa kovasti karsia sanomisiaan sekä oppii todella, mikä on ero sanoilla kuulla ja kuunnella sekä arvostamaan viimeksi mainittua.
Vielä nykyäänkin törmään siihen joskus. Tai sitten minulle on vain kasvanut liian herkät tuntosarvet luulemaan kaikkea kuulemattomuutta/ymmärtämyyttä ulosannistani johtuvaksi (peiliinkin saisin katsoa: jo lukioaikainen äidinkielen opettajani jo moitiskeli minua pitkistä ja monimutkaisista lauseista…L) Ehkäpä siinä onkin yksi tämän blogin pitämisen syy: päästelen ulos niitä asioita, joita aikoinaan puhumattomuuttani mieleeni hautasin. Ja kyllä nykyään osaan tarvittaessa puhua kuin se kuuluisa papupata…
Bauby päätti alkujärkytyksen jälkeen luopua itsesäälistä ja aloittaa kirjan kirjoittamisen. Hänellä se kävi todella ihailtavan nopeasti. Minäkin ajan mittaan toivoakseni luovuin siitä, ja vuosien varrella olen joutunut opettelemaan sen taakseen jättämisen eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen välttyäkseni katkeruudelta. Mutta samalla kuin luovuin itsesäälistä, heitin monta muuta arvokasta tunnetta ja purkautumiskeinoa roskakoriin. Kielsin itseäni itkemästä (kun luulin sen olevan vain merkki kukoistavasta itsesäälistä; myöhemmin kuulin, että jo pelkkä aivoihin kajoaminen aiheuttaa itkuherkkyyttä l. "itkua ilman syytä"), etten aiheuttaisi turhaa tuskaa ja kaaosta lähimpieni keskuudessa. Samalla meni myös ilon tunteminen. Ja muutkin tunteet latistuivat. Niitä sirpaleita sitten saikin keräillä pitkään, vielä nytkin.
"Poikani Théophile istuu levollisena kasvot puolen metrin päässä omistani enkä minä, hänen isänsä, pysty edes pöyhimään hänen paksuja hiuksiaan, nipistämään hänen untuvaista niskaansa enkä syleilemään hänen pehmeää ja lämmintä vartaloaan. Yhtäkkiä en kestä enää. Kyynelet alkavat tulvia ja kurkustani purkautuu käheää korinaa, joka saa Théophilen hätkähtämään." (Ote kirjasta)Minä arastelin koskettaa poikaani, kun koin, että liikkeideni hallitsemattomuus saattaisi satuttaa häntä. Eikä minulla alussa ollut voimiakaan lähestyä häntä, pelkäsin tiputtavani hänet tai muuten loukkaavani. Muka suojelin häntä vetäytymällä syrjään. Harmittaa vietävästi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" /> Päivi Kärkkäinen kokoaa yhteen: "Perhonen lasikuvussa on surullinen elokuva elämisestä, kuolemisesta ja luopumisesta, mutta myös ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Ajatuksia herättävä elokuva pistää miettimään itseilmaisun välttämättömyyttä ja sitä valtavaa määrää pieniä ja isompia tarpeita, joita jatkuvasti tyydytämme ja jotka tekevät meistä inhimillisiä. Kun ihmisten välinen kommunikaatio karsitaan minimiin ja viestiminen typistyy pelkäksi informaation välittämiseksi, on lehtimiehenä sanan säilää taitavasti käytelleen Jean-Dominiquenkin hyväksyttävä uudet rajansa ja myönnettävä, ettei ole enää entisensä, ettei tiedä enää, kuka on vai onko kukaan. Elokuva näyttää myös konkreettisesti, mitä tapahtuu ihmisen arvokkuudelle ja omanarvontunnolle, kun hänet sysätään täysin toisten ihmisten armoille."
Suosittelen. Ei järkyttänyt, vaan koin.
Kommentit