Tällä viikolla tuli vammautumisestani kuluneeksi 15 vuotta. Tunteet ovat sinkoilleet laidasta laitaan. Välillä olen etsinyt munaa ja kanaa, välillä - siltä tuntuu - munakokkelia ja pakastebroileria.

Minulla on siis pikkuaivokasvainleikkauksen jälkitilana ollut ataksia seuranani nämä vuodet. Ataksiaan taas liittyy - muna vai kana? - pikkuaivojen atrofia eli "surkastuminen, kuihtuminen, surkastuneisuus, kuihtuneisuus". Toivottavasti aivoni eivät koskaan kuitenkaan näytä noilta Homerin aivoilta...

Siis olen rypenyt itsesäälissä tämän viikon. Mutta en jää siihen makaamaan, uskon itseäni :)