Nyt tää saa jo riittää…Kolmisen viikkoa olen viettänyt hyvin rajoittunutta elämää paljolti neljän seinän sisällä. Ja se tuntuu superhypermammuttipitkältä ajalta! Ensin se renkaitaan tyhjentelevä potkupyöräni, sitten flunssa ja viimeisemmäksi kipuileva oikea ranne/kämmen…Tuon viimeisen takia tämäkin huvitus (lue: vuodatus) on ollut jokseenkin pannassa. Enkä siis ole juurikaan päässyt (fyysisten) harrastusteni pariin, mistä kroppani on minua kyllä muistutellut.
Mutta - ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin- kärsivällisyys (toivottavasti) taas kehittyy.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaunis keltainen mollukka hivuttautui taivaalle tänä aamuna. Ja minun teki yllättäen mieli hiihtämään. Kyllä se kevät kovasti tekee tuloaan.

Mietiskelin, miksi tammikuu on tuntunut minusta kolmenkympin jälkeen erityisen takkuiselta. Kunnes yht'äkkiä tajusin, että tammikuun lopussa on ex-kasvaimeni löytymisen vuosipäivä. Olisikohan se tammi-riippa harteillani?
Silloin 13 vuotta sitten näin tämän filmin viimeisenä elokuvanani "vammattomana". Muistan aina senhetkisen tunnelman tämän kohtauksen ja erityisesti runon kautta, vaikka elokuvassa on tietysti kyse aivan muusta. Mieli on aivan mustana ja synkkä, mutta silti toivo herää: tästä voi vain mennä ylöspäin. Ja mehän mennään!