VAROITUS: Seuraa negatiivissävytteinen vuodatus, jonka tavoitteena on yksinomaan parantaa oloani.

Silloin tällöin joudun (suurissa) ryhmätilanteissa hassuun tilanteeseen: minä ikään kuin katoan. Luulin asian jo olevan menneen talven lumia (myös siksi, että puheeni ON selvempää), mutta näköjään siihen yhä joskus törmään. Mutta näin siis tänään.

Kysymys on siis – puheestani. Sitä vaan ei aina ymmärretä. Ja sekös näköjään vieläkin sapettaa – välillä hieman, joskus vähän enemmän – vielä näinkin monen vuoden (14) jälkeen.  Tänään tultuani kyseisenlaisesta tilaisuudesta kotiin jupisin ensin kuuluvasti itsekseni eteisessä, kunnes Kille ystävällisesti tarjoutui pyyteettömäksi kuuntelijaksi ;)

Sanoja pistetään suuhuni, ollaan ymmärtävinään (mutta vastataan päin honkia) tai (kylmästi) sivuutetaan täysin ja ei olla kuulevinaan. Tiedän, että noissa tilanteissa on mm. paljon taustahälyä ja jännitystä puolin ja toisin, mutta silti joskus on pakko: Argh!! Kerään rohkeutta, että joku kaunis päivä sanon vaan: pälä-pälä-pälä (ja odotan, että joku vastaa J).

Mietin tänään taas ”vakavasti” T-paidan hankintaa. ”En ole ottanut” –tekstin lisäksi siihen tulisi: ”kaikki kotona (kai?) ja ”ei-tarttuvaa”. Sponsoreita?

Ihailen suunnattomasti niitä lukuisia tapaamiani ihmisiä, jotka ameebamaisesti (ja/tai empaattisesti) setvivät tilanteen tai yksinkertaisesti uskaltavat todeta: ”Enpäs ymmärtänyt. Voitko toistaa?”

Kiitos. Johan helpotti.