annamannaa ja sekametelisoppaa

Ja alavilla mailla hallan vaara...

En muistanutkaan, miten stressaavaa, hösellyttävää, epämääräistä ja kylmää (kun tyhjässä asunnossa ei lämmitä vielä muu kuin kahvi) muuttotouhu voi olla. Välillä tekisi mieli purkaa turhautumistaan tyhjään laatikkoon kuten Tuikku tuossa oheisessa sumuisen epätarkassa ja tärähtäneessä kännykkäkuvassa - joka muuten hyvin kuvaa tämän hetkistä olotilaani...

Mutta ehkä, kenties, toivottavasti kaikki on suurin piirtein paikoillaan ensi viikonloppuna, ja saan tarjota ekat vieraskahvit :)

Tunsin itseni melkein uudestisyntyneeksi, kun avasin uuden kotini vereksen oven lähes käyttämättömillä avaimilla
ja join mukillisen uudenkarhean keittimen tuottamaa tuoretta kahvia uutuuttaankiiltävällä lattialla.

Nyt puuttuu vain vanhat huonekalut :)

Päätin piiiiiiiitkästä aikaa taas kirjoitella tänne blogiin ja toivottavasti herätellä sitä vähän henkiin ja edes savuttamaan. Katsotaan, mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään.

Viikon päästä saan avaimet uuteen kotiini. Onhan sitä jo odotettukin. Paljon - liian paljon, sanoo kukkaro - on jo ostettu, mutta monta asiaa täytyy vielä hankkia. Tulevina päivinä ja viikkoina niistä taatusti enemmän.

Tänään tutkin jälleen kerran tulevan kotikontuni kulmia - onhan ne toki jo entuudestaan aikamoisen tuttuja - ja tietenkin esteettömyyttä silmäillen. Tässä lähikadunkulmani, eräänlainen "tappokulma" tämäkin. Aikas mahdoton yhtälö mm. sähkärille.

Tämäkin kulma on kyllä kaupungilla "työn alla", mutta pieni muistutus lienee aiheellinen, jottei asia vain jää hamaan tulevaisuuteen roikkumaan.

Tällä viikolla tuli vammautumisestani kuluneeksi 15 vuotta. Tunteet ovat sinkoilleet laidasta laitaan. Välillä olen etsinyt munaa ja kanaa, välillä - siltä tuntuu - munakokkelia ja pakastebroileria.

Minulla on siis pikkuaivokasvainleikkauksen jälkitilana ollut ataksia seuranani nämä vuodet. Ataksiaan taas liittyy - muna vai kana? - pikkuaivojen atrofia eli "surkastuminen, kuihtuminen, surkastuneisuus, kuihtuneisuus". Toivottavasti aivoni eivät koskaan kuitenkaan näytä noilta Homerin aivoilta...

Siis olen rypenyt itsesäälissä tämän viikon. Mutta en jää siihen makaamaan, uskon itseäni :)

Työkyvyttömyyseläkkeellä olossa on se(kin) hassu juttu, ettei rajaa "työn" ja vapaa-ajan välillä ole. Kun työssäkäyjä tavis saa heittää vapaalle töitten päätteeksi - olkoon se sitten arki-ilta, viikonloppu tai loma, niin tällainen erikoinen sitten rimpuilee rajanvedon kanssa. Ja mikä on "työtä" ja mikä muuta? Milloin lepo on ansaittua? Entäs ne sata pientä asiaa?

Tänään haahuiltuani asiasta toiseen ja kolmanteen, päätin jälleen kerran, ettei näin voi jatkua. Nine to Five sen täytyy olla, arkisin. Kroppakin - pää, niska, selkä - on alkanut heittää pyyhkeen kehään, joten uskottava on. Taas. Siis täällä - vapaalla.